Muutamat energia-alalla merkittävästi yliomavaraiset toimijat ovat saavuttaneet viimeisten vuosien aikana 30-40% liikevoittoprosentteja. On täysin relevantti kysymys, toimivatko markkinat oikein, jos ne mahdollistavat tämän kokoisia liikevoittoprosentteja millään toimialalla? Jos ydinvoimaa ja vesivoimaa merkittävästi omaava taho haluaa pitää markkinahinnan epärealistisen korkealla maksimoidakseen taloudellisen tuloksen, ei kilpailijoilla ole mahdollisuutta tätä estää. Ydinvoima ja vesivoima ovat tuotantokustannuksiltaan ylivoimaisia ja näiden rakentamista ohjaa julkinen valta. Lisäksi vesivoima on aina alueellisesti rajallinen resurssi.

Yliomavaraisuuden ja aliomavaraisuuden käsitteet tuleekin nostaa esille energiamarkkinoiden toimivuudesta keskusteltaessa. Esimerkiksi päästökaupan sääntöjä kehitettäessä on kansallisella tasolla totuttu jakamaan sähkön tuotanto teollisuuden sähkön tuotantoon, CHP-tuotantoon ja lauhdetuotantoon. Tämä jako on riittämätön. Todelliset voitot tehdään myymällä ”ylimääräinen” sähkö kovalla markkinahinnalla markkinoille, joilta aliomavaraiset toimijat joutuvat asiakkailleen toimitettavan energian ostamaan. Yliomavaraisia sähkön tuottajia ei kilpailu vähittäismarkkinoilla kiinnosta.

Edellistä vahvistaa edelleen se, että on ollut silmiinpistävää seurata, kuinka määrätyt tahot ovat todistelleet päästökaupan olevan ainoa tarvittava mekanismi ja rasite alalle ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Kun loppukäyttäjätahot ja pienet ja keskisuuret energiayhtiöt ovat olleet huolissaan päästökaupan vaikutuksista hintaan ja sitä kautta kansalliseen kilpailukykyyn, ovat yliomavaraiset sähköntuottajat olleet kohtuullisen hiljaa. Päästöoikeuksien hinnan nousu kun siirtyy suoraan sähkön markkinahintaan ja entisestään kasvattaa yliomavaraisten sähköntuottajien luonnottomia voittoja.

Jos energiamarkkinoille aidosti halutaan kilpailua, on tavalla tai toisella saatava osaksi alan säätelyä myös käsitteet yliomavaraisuudesta ja aliomavaraisuudesta. Aliomavaraiset toimijat toimivat aidosti asiakasorientoituneesti ja saavat jokaisen euronsa oikeilta sähköä ja lämpöä kuluttavilta asiakkailta. Taloudellisesti ylivoimaiset, monopoliaikoina veroilla ja veroäyreillä rakennetut vesivoimalat ja ydinvoimalat ovat kuitenkin muiden hallussa. Näin ollen olisi vahvasti nostettava uudelleen keskusteluun myös Purasjoen tukemat ajatukset olemassa olevien ydinvoimaosuuksien ja vesivoimaosuuksien omistuksen liiallisesta keskittymisestä. Tämä saattaa olla hankalaa mutta, jos keskustellaan kilpailusta energiamarkkinoilla, ei tätä osuutta voi jättää huomioimatta. Vähintäänkin on oltava erityisen tarkkana, miten ja millä perusteella uusia voimaosuuksia Suomessa jaetaan ja kenelle.

Euroopan Unionissa on tarkat säännökset siitä, mitkä ovat suurimmat sallitut markkinaosuudet toimialoittain ja alueittain. On syytä pohtia, tulisiko sähkön tuotannon markkinaosuuksia – ja ennen kaikkea alueellisia markkinaosuuksia vesi- ja ydinvoimantuotannosta – valvoa ja jopa rajoittaa.

Eri energian tuotantomuodot ovat täysin eriarvoisia ja niiden omistuksen keskittyminen on merkittävin kilpailua rajoittava tekijä. Uutta sähköntuotantokapasiteettia tarvitaan suomalaisilla, pohjoismaisilla ja eurooppalaisilla energiamarkkinoilla. Kun tätä uutta kapasiteettia suunnitellaan, on varmistettava tavalla tai toisella, että uusien vesi- ja ydinvoimaosuuksien omistuksilla ei vahvisteta lisää jo selkeästi oligopolisia markkinoita – vaan tätä rakennetta puretaan. Lisäksi on muiden tuotantomuotojen osalta varmistettava näiden taloudelliset toteuttamisedellytykset – kuten turve ja puu – siten, että pienten ja keskisuurten, paikallisten ja aidosti asiakasorientoituneiden toimijoiden investointikyky säilyy.